Luettuani The Fault in Our Starsin himoitsin lisää John Greenin luomuksia ja kirjakaupasta tarttui mukaan Looking for Alaska sekä Paper Towns. Hyökkäsin ensimmäisenä mainitun kimppuun saman tien. Olin kuullut kirjasta paljon hyvää ja osa oli pitänyt sitä John Greenin parhaana kirjana, joten halusin tietää, että voiko jokin päästä TFiOS:ksen ylitse.
Juoni pääpiirteittäin:
Miles Halterin elämä ei ole ollut kovin kummoista. Hän on kiinnostunut julkisuuden henkilöiden viimeisistä sanoista ja muut pitävät häntä täytenä nörttinä. Kavereita pojalla ei siis ole ja hän saa viettää koululounaat yksin istuen.
Miles haluaa kuitenkin päästä elämässään eteenpäin ja se edellyttää vanhan koulun taaksejättöä. Hän menee Culver Creekin sisäoppilaitokseen, jota pojan isäkin aikoinaan kävi. Miles saa kämppäkaverinsa lisäksi muutamia ystäviä, jotka yllyttävät häntä nuoruuden hullutuksiin. Mutta ennen kaikkea Miles tapaa tytön, tytön, joka muuttaa hänen ajatusmaailmaansa totaalisesti.
Alaska on seikkailunhaluinen, älykäs, kaunis ja ehdottomasti epävakaa, mutta tuntuu kiehtovan monia. Hän vetää Milesin maailmaansa, josta pojan on mahdotonta ryömiä ulos.
Mielipiteitä ilman spoilauksia:
Odotin kirjalta todella paljon ja mahtava se olikin, mutta ei missään nimessä parempi kuin TFiOS. Pidin hahmoista, etenkin päähenkilöstä sekä Alaskasta, ja rakastin jännitettä, jonka Green oli luonut näiden hahmojen välille. Mukana oli myös hauskoja sivuhenkilöitä, joilla oli pienempi rooli kirjassa.
Luettuani kirjaa jonkin aikaa mulla oli jo paljon ajatuksia siitä, mitä tulee tapahtumaan. Onnekseni olin lähes aina väärässä, sillä en pidä kliseisistä tarinoista, joissa voit alussa kertoa koko juonen omin sanoin lukematta sivuakaan eteenpäin. John Green on tässä suhteessa mahava kirjailija: Hän ei koskaan kirjoita ennalta-arvattavasti. Pointsit siitä!
Tarinassa nähtiin taas Greenin mahtavaa dialogia, joka on aina yhtä suuri nautinto. Sama homma pohdiskelevan tekstin kanssa: u.p.e.a.a. Aina saa mut pähkäilemään elämän kysymyksiä vähän liikaakin. Myös kirjan lopetus oli suorastaan taivaallinen ja mielestäni ehkä koko kirjan paras osa.
Hauskana yksityiskohtana pidin sitä, miten kirja oli jaettu: Emme nähneet sitä tavallista osiin 1,2... ja lukuihin 1,2,3,4... jakamista, vaan sen sijaan se oli jaettu osiin Before ja After, ja lukujen sijaan se oli jaettu päiviin ennen ja jälkeen (esim. "One Hundred and Eight Days Before" tai "Thirteen Days After"). Tämä pitää koko ajan lukijan odottamassa sitä huipennusta ja herättää kysymyksiä. Itselläni oli monia arvauksia tästä huipennuksesta tarinan edetessä, mutta yksikään ei ollut oikea.
Mitä olisin kaivannut kirjalta, olisi ollut pieni kurkkaus Alaskan pääkoppaan. Jokin pieni pätkä hänen näkökulmastaan, sillä hahmo oli todella mielenkiintoinen, mutta jäi kovin arvoitukselliseksi. En kyllä tiedä, miten se olisi sitten vaikuttanut kirjan loppuun.
Toisena asiana huomasin sen, ettei tarina herättänyt itsessäni suurempia tunteita. Tämä oli suurin syy, jonka vuoksi pidin The Fault in Our Starsista enemmän. Sain kyllä nauraa katketakseni ja hieman kiusaantua silloin tällöin. Tästä kunnia suoralle kirjoitukselle: Mitään ei oltu kaunisteltu ja pojan näkökulma näkyi selvästi. Olisin kuitenkin halunnut niitä tunteita toisestakin ääripäästä. Toki kirjassa oli myös paljon synkkyyttä ja surua, mutta sillä ei tuntunut olevan itseeni juurikaan vaikutusta.
Kirjaa lukiessani spottasin John Greenin "tavaramerkin". Tämä vahvistui kun olin lukenut Paper Townsista hieman alkua. Jokaisessa Greenin kirjassa (ainakin niissä, jotka olen tähän asti lukenut) esiintyy tulppaaneja. Tämä oli alkuun hieman ärsyttävää, mutta oikeastaan aika mielenkiintoista ja haluan nähdä, jos muissakin kirjoissa on tämä pieni yhdistävä yksityiskohta.
Tällä kertaa en kirjoita ollenkaan spoilauksia, sillä jotenkin mieleeni ei putkahda mitään niin mahtavaa tai kamalaa, josta haluaisin erityisesti kirjoittaa. Sen sijaan laitan loppuun pienen tekstinäytteen (s. 29-30)
Later, I walked towards the dorm circle beside Alaska. The cicadas hummed their one-note song, just as they had at home in Florida. She turned to me as we made our way through the darkness and said, "When you're walking at night, do you ever get creeped out and even though it's silly and embarrassing you just want to run home?"
It seemed too secret and personal to admit to a virtual stranger, but I told her, "Yeah, totally."
For a moment, she was quiet. Then she grabbed my hand, whispered, "Run run run run run," and took off, pulling me behind her.
-Tuuli
