Eilen illalla 20th Century Fox julkaisi The Fault in Our Stars (suom. Tähtiin kirjoitettu virhe) pidennetyn trailerin ja ihan pakko tulla tännekin ylistämään!
Ihan mahtavaa työtä ja hyvin saatu tuotua tarinan huumorillistakin puolta esiin. Hienosti kasattu ja hyvin on kohtaukset valittu. Lisäksi nähtiin enemmän sekä Hazelia että Augustusta, ja vitsi oon tyytyväinen, että päättivät laittaa siihen tuon metafora-kohtauksen, koska se tuo Augustusta tietyllä tavalla lähemmäs katsojaa.
Tää saa mut kyllä tosi malttamattomaksi, vaikka tiiän, etten oo vielä henkisesti valmis tätä leffaa kattomaan:D
Ei mulla muuta tässä ollutkaan kun, että katsokaa ja nauttikaa!
Rakastan Cassandar Clarea ja The Mortal Instruments (suom. Varjojen kaupungit) -sarjaa, joten jos tämä trilogia osoittautuu edes puoliks yhtä hyväksi kuin edellä mainittu sarja, tulee se olemaan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lisäksi olen kuullut paljon positiivista kommenttia kirjoista, joten todella odotan sarjan lukemista.
Trilogia kertoo varjometsästäjistä, jotka ovat monelle tulleet tutuksi jo Mortal Instruments -sarjan kautta. Kirjat sijoittuvat viktoriaaniseen Englantiin, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun varjometsästäjät ja alamaailman asukkaat (vampyyrit, ihmissudet, keijut, velhot yms.) ovat tehneet rauhansopimuksen keskenään.
Ensimmäinen kirja, Clockwork Angel, kertoo Tessa Graysta, joka etsii kadonnutta veljeään ja siinä samalla itseään.
Tästä sarjasta sain tietää YouTuben kautta. En ole lukenut aikaisemmin mitään vastaavaa, mutta nämä sci-fi versiot tunnetuista saduista kuulostavat eittäin mielenkiintoisilta. Sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa: Cinder, Scarlet ja Cress, ja neljännen kirjan, Winter, pitäisi ilmestyä 2015. En vaan malta odottaa, että saan näppini näihin. Kannet ovat kerrassaan upeita! Sarjaa ei tietääkseni ole suomennettu.
Ensimmäinen kirja, Cinder, perustuu Tuhkimoon ja se kertoo tytöstä, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi robotti. Mukana on perinteisiä elementtejä alkuperäisestä tarinasta, kuten ilkeä äitipuoli, siskopuolet ja prinssi.
Sarjan toinen osa, Scarlet, puolestaan perustuu Punahilkkaan. Scarlet Benoit lähtee etsimään kadonnutta isoäitiään ja matkalla törmää moniin ongelmiin.
Kolmas osa, Cress, perustuu Tähkäpäähän ja kirjaan mahtuu mukaan sarjan edellisten kirjojenkin päähenkilöt.
Sarjan neljäs kirja, Winter perustuu Lumikkiin, ja se tulee ulos vuonna 2015.
Myös tähän sarjaan tutustuin YouTuben kautta ja monelta taholta olen kuullut erityisesti Taylorin upeasta kirjoittamisesta. Sarjan kolmas kirja, Gods and Monsters, ilmestyi vasta aivan äskettäin (8.4.). Lisäksi vielä nämäkin kannet ovat aivan upeita!
Trilogia seuraa 17-vuotiasta Karouta, jonka kasvattivat olennot nimeltä chimaerat. Hänen täytyy tehdä olentojen hänelle luovuttamia tehtäviä, kuten kerätä hampaita sijaisisälleen. Karou ei tiedä mitä varten hampaat ovat. Lisäksi mies, joka omistaa tuliset siivet sekä silmät, ja joka on viettänyt aikaansa polttamalla kädenjälkiä oviin ympäri maailmaa, haluaa tappaa Karoun.
Juoni kuulostaa salaperäiseltä ja mielenkiintoiselta, joten odotan innolla tämänkin lukemista. En tiedä onko kirjasarjaa suomennettu.
Siinäpä nuo pahiten himoitsemani sarjat. Jos jollakin tulee mieleen muita sarjoja, joista saattasin tykätä tai mistä olette itse pitäneet erityisesti, niin kommentoikaa ihmessä alle!
Omaan tietoisuuteeni tämä
kirja nousi hieman myöhässä. Olin YouTubessa trailereita katsomassa, kun tämän
elokuvan traileri sitten osui silmään ja rupesin tarkemmin tutkimaan ja aika
nopsaan löysi kirja sitten tiensä kirjahyllyyni. Itse luin kirjan englanniksi,
mutta suomeksikin teos löytyy halukkaille.
Juoni pääpiirteittäin
The Fault in Our Stars
(suom. Tähtiin kirjoitettu virhe) on tarina Hazelista, 16-vuotiaasta tytöstä,
jonka keuhkot täyttyvät vedestä kilpirauhassyövän takia (etäpesäkkeet
keuhkoissa). Tämän takia Hazel raahaa joka paikkaan mukanaan happitankkia, joka
pumppaa hänen keuhkoihinsa tietyn määrän happea minuutissa. Hazelille on
annettu arvioksi, että hänellä on 20% mahdollisuus elää vielä 5 vuotta , minkä
takia tyttö on erittäin varovainen ihmissuhteidensa kanssa ja hänen on vaikea
päästää muita lähelleen tai kiintyä toiseen ihmiseen–hän ei halua satuttaa
ketään mahdollisella kuolemallaan.
Hazelin äidin ja lääkärin
ollessa yhtä mieltä siitä, että tyttö on masentunut, he lähettävät hänet
käymään syöpänuorten tukiryhmässä. Hazelista ryhmä on masentava. Kuitenkin eräässä
ryhmän tapaamisessa Hazel tapaa pojan, Augustus Watersin, jonka oikea jalka on
amputoitu osteosarkooman vuoksi. Hazelin ja Augustuksen välille kehittyy
erityinen suhde.
Kaikessa
yksinkertaisuudessaan kirja kertoo rakkaudesta ja taistelusta syöpää vastaan.
Ajatuksia ilman pahempia spoilereita
En edes tiedä mistä
aloittaa!
Kirja saa lukijan käymään
läpi kaikki mahdolliset tunteet: suru, ilo, ärsyyntyminen, viha yms. Itse tuli
itkettyä ja naurettua ja välillä vähän jopa huudettuakin. Lopussa oli pakko välillä
keskeyttää lukeminenkin, kun ei kirjaimia enää nähnyt kyynelten lomasta.
Rakastin sitä kuinka
pääsimme tutustumaan Hazeliin todella todella hyvin, ja väliilä tuntui kuin
olisin itse ollut Hazelin asemassa. Se miten täysillä uppouduin kirjan
maailmaan oli välillä jopa pelottavaa.
Kirjassa pohdittiin paljon
(tai Hazel pohti) kaikkea elämään ja maailmaan liittyvää, super negatiivisesta
positiiviseen ja se sai mutkin ajattelemaan yhtä sun toista.
Hahmot oli luotu hillittömän
hyvin, vaikkei niitä montaa ollutkaan. Saimme tietää todella henkilökohtaisia
ja ”kivuliaita” asioita sekä Hazelista että Augustuksesta. Myös sivuhenkilöille
oli uhrattu ajatusta ja saimmekin erittäin värikkään hahmokaartin, josta nautin
suunnattomasti.
Dashnerin suurimpana
vahvuutena ovat selvästi dialogit ja tässä ne taas nähtiin. Kerrassaan upeaa
työtä ja itkua saa taas pidätellä kaikin keinoin.
En kyllä keksi juuri mitään
negatiivista. Teksti oli silloin tällöin hieman monimutkaista, mutta sen
lisäksi ainoa miinus on se, että kun oli niin hiton sydäntäpirstovaa.
Antaisin 4.5/5 tähteä!
Spoilaavia mielipiteitä!
Tämän kohdan suosittelen hyppäämään yli jos et ole lukenut kyseistä teosta
Gusin hahmo oli ehdottomasti
omia lemppariasioitani koko kirjassa. Metaforat, tupakat, joita hahmo ei polta,
hieman kornit vitsit ja kaikki se huolehtiminen ja aito rakkaus Hazelia kohtaan
oli vaan ylimaallista.
En osannut odottaa kirjan alussa, että Gus kuolisi, vaan
kuten varmasti moni muukin, ajattelin kirjan päättyvän Hazelin kuolemaan.
Pelkäsin jopa, että tarina päättyisi kuten kirjassa esitelty Hazelin suosikkiromaani,
An Imperial Affliction: kesken lauseen.
Onneksi saatiin kuitenkin loppuun asti kirjoitettu kirja.
Gusin kuolema sai mut kyllä
aivan sekaisin. Täytyy sanoa, etten koskaan edes tiennyt voivani itkeä
fiktionaalisen hahmon kuolemalle tuolla tavalla. Herranen aika sitä
kontrolloimattomien kyynelten määrää.
Kirjassa oli monia hauskoja
yksityiskohtia, kuten. Isaacin peli soikeille, jota ohjattiin äänen avulla (
Me: ”Touch the cave wall” Computer: You touch the cave wall. It is moist.”
Isaac: ”Lick the cave wall.” Computer: ”I do not understand. Repeat?”). Nuo
kohdat olivat aina mahtavia ja toi kyllä hymyn huulille.
Lisäksi hauskana
yksityiskohtana oli Hazelin kaveki Kaitlyn, jota kuvailtii siistyneeksi
26-vuotiaaksi seurapiirirouvaksi 16-vuotiaan tytön vartalossa. Tällaiset asiat
toivat pieniä naurun hetkiä lukukokemukseen.
Hazelin suhde An Imperial Affliction oli aivan ihana.
Kirjan kautta hän ja Augustus tulivat vain läheisimmiksi, vaikka Hazel alkuun
pelkäsikin antaa kirjan Gusin luettavaksi. Pidin myös siitä kuinka Hazel halusi
itsepintaisesti tietää vastaukset kirjan jättämiin aukkoihin ja vaikka kyseisen
kirjan kirjoittaja paljastuukin yksinäiseksi juopoksi, Hazel puolustaa kirjaa
ja itseään siinä samalla. Peter Van Hauten sai kyllä mun turhautumisen välillä
huippuunsa, mutta toisaalta koin ihan älytöntä empatiaa miestä kohtaan tämän
kertoessa kuolleesta tyttärestään.
Pahimmin tunteet nousivat
pintaan luvun 19 lopussa, kun Gus oli päässyt sairaalasta ja he menivät ulos
juttelemaan. Keskustelussa oli mukana useita hahmoja. Dialogi oli hauskaa ja
humoristista, mutta teki samalla kovin surulliseksi ja luvun viimeinen kohta,
jossa Hazel toteaa ” Anyway, that was the last good day I had with Gus until
the Last Good Day.” sai ainakin mut kyyneliin.
Elokuva!
Tästäkin mahtavasta kirjasta
saadaan elokuva teattereihin heinäkuun puolella olettaisin. Näyttelijävalinnat
osuneet taas nappiin ja täytyy kyllä sanoa, että itsestä tuntuu pahalta niiden
puolesta, jotka mun kanssa joutuvat samaan teatterisaliin. Liika innostus tulee esiin hysteerisenä nauruna ja itkuna, joten rauhassa katsomisesta
tuskin tulee mitään. Tässä vielä traileri niille, jotka eivät sitä ole nähneet:
Luin Divergent (suom. Outolintu)-kirjan maaliskuussa ja menin katsomaan leffan pari päivää teattereihin tulon jälkeen. Oli kyllä vaikeaa pitää näppinsä erossa sieltä internetin ihmeellisestä maailmasta, kun leffa oli ollut ulkona jo melkein kuukauden, mutta halusin ehdottomasti nähdä sen ensimmäistä kertaa teattereissa, joten pakko oli tuo laittoman lataamisen kiusaus sietää.
Luin itse kirjan englanniksi, enkä muista juurikaan elokuvan suomennoksista termejä, joten anteeksi nyt, jos karkeat suomennokseni syövyttävät herkkiä silmiänne.
Jos joku nyt ei ole kirjaa lukenut, eikä elokuvaa nähnyt ( hyi hyi mene heti katsomaan ja lukemaan!) niin Divergent siis sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin, jossa yhteiskunta toimii ryhmittymien kautta. Ihmiset ryhmitellään ominaisuuksiensa ja luonteenpiirteidensä mukaan viiteen osastoon: Vaatimattomiin (Abnegation), Teräviin (Erudite), Uskaliaisiin (Dauntless), Rehteihin (Candor) ja Sopuisiin (Amity). Selvittääkseen mihin kukin kuuluu, jokainen tekee 16-vuotiaana testin, joka osoittaa heidän paikkansa. Lopullinen päätös on kuitenkin henkilöllä itsellään.
Trisin testitulokset olivat kuitenkin epäselvät ja tämä osoittautuu hänen henkeään uhkaavaksi.
Elokuva oli tehty todella hyvin kirjaan ja se olikin aivan mieletön! Paljon ei oltu muutettu, mutta monia asioita oli mielestäni jätetty pois tai niillä oli liian vähän roolia. Monet kohtaukset oli myös leikattu lyhyiksi. Ymmärrän toki, että joitain asioita on vaikea mahduttaa elokuvaan, sillä muutoin istuma-aika olisi aivan liian pitkä ja tämänkin kohdalla istumista tuli jo 2h20min, eli aika reilusti. Aika ei itselle tosin tuntunut kovin kummoiselta, koska kirjaan verrattuna kaikki tuntuu muutenkin etenevän kamalan huimaa vauhtia.
SPOILER ALERT!
Alussa valintatestiä oli lyhennetty ja näimme vain koirakohtauksen, mutta emme bussikohtausta, jossa poissuljettiin Candor. Tämä ei itseäni tosin juurikaan häirinnyt. Mutta kun kokelaiden oli, matkalla Dauntlesiin, hypättävä junasta tietyn rakennuksen katolle, yksi ei selvinnyt hypystä. Miksi se jätettiin elokuvasta?! Yksi kokelaista ei edes päässyt junaan asti! Kun kaikki kokelaat selvisivät Uskaliaiden alueelle asti, katsoja ei kokenut ryhmättömänä oloa niin suureksi uhaksi, kuin kirjassa.
Valinta seremonia oli todella vaikuttava, mutta näin jälkeenpäin olen ajatellut, että miten hitossa kaikki osaavat leikata kätensä juuri oikein. Kukaan ei leikannut liian syvältä ja vuotanut kuiviin? Kukaan ei myöskään pyörtynyt verestä tai epäröinyt viiltää itseään? Onko heillä jonkinlaiset harjoitukset, joissa harjoitellaan leikkaamaan itseään? Itse en pystyisi edes neulalla omaan sormeeni pistämään saatikka viiltämään kättäni.
Eniten mua elokuvassa häiritsi se, ettei Trisin ja Alin suhdetta kuvattu ollenkaan, joka teki Alin "hyökkäyksestä" ja itsemurhasta vain erittäin hämmentäviä katsojille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa. Olisin muutenkin tahtonut nähdä lisää Alia.
Lisäksi olisin halunnut nähdä elokuvassa kohdan, jossa Peter puukottaa (onko oikea sana?xd) Edwardin silmät, ja tämä luovuttaa. Tällä oltaisiin saatu lisää vaarallisuuden tuntua Peterin hahmoon. Nyt se jäi vain tavallisen koulukiusaajan tasolle.
Myös vierailupäivä oli otettu elokuvasta pois, joka oli toisaalta hyvä, sillä se voisi antaa katsojalle kuvan, että: "Hei eihän se perheen jättäminen niin paha juttu oo, jos ne kerran saa vierailla toistensa luona." , mutta tämän sijasta annettii kuva, että jos halusi tavata, se oli tehtävä salassa. Samalla kuva "Faction over blood" vahvistui.
Maailmanpyöräkohtaus oli leikattu lyhyeksi! Se oli ehkä tärkeimpiä kohtauksia Trisin ja Fourin suhteen kannalta. Olen toki kiitollinen, että se elokuvaan päätyi, mutta odotin koko kohtausta, enkä vain pätkää siitä.
Mikä myös jäi häiritsemään, oli se, ettei elokuvassa kunnolla kerrottu miksi Fouria kutsutaan tällä nimellä. Toki he kävivät Trisin kanssa läpi Fourin Fearlandscapen (en muista suomeksi. Pelkovyöhyke ehkä?) , jonka jälkeen Tris mainitsi neljä pelkoa, mutta sen kummemmin sitä ei selitelty. Lisäksi, miksi Fourin nimi piti vielä mennä suomentamaan?! Kamalin idea ikinä! (hyi suomentajat hyi!)
Trisin fearlandscape oli myös lyhennetty ja itseäni jäi erityisesti häiritsemään elokuvan versio pelosta, jossa Four oli. Itselle tuli tästä mieleen enemmän pelko raiskauksesta, kuin sitä, että pelkää intiimiä kontaktia rakastamansa henkilön kanssa. Olisin ehdottomasti kaivannut siihen sitä leikittelevää sävyä ja tiettyä repliikkiä kirjasta: "I'm not going to sleep with you in a hallucination. Okay?". Nyt kohtaus tuntui turhan jännittyneeltä ja pakotetulta.
Kirja siis ehdottomasti voittaa leffan, mutta sehän on homman nimi oikeastaan kaikissa tapauksissa. Laitelkaapas alas kommenttia mitä tykkäsitte leffasta ja oliko vielä jotain, mitä jäitte leffassa kaipaamaan tai heräsikö jotain kysymyksiä.
Haaveilin tämän kirjan omistamisesta melkein vuoden ennenkuin sain aikaiseksi itse tilaamisen. Kirjasta ei siis ole olemassa suomennosta, eikä englannin kielistäkään versiota tuntunut olevan myymälöissä, joten Suomalaisen sivuilta sitten loppuen lopuksi sen tilasin.
Kirjan osalta olin kuullut todella monia mielipiteitä: jotkut rakastavat kirjaa ja toiset todella vihaavat sitä ja kolmannet sitten eivät oikein tiedä miten suhtautuisivat. Itse kuitenkin pidin kirjasta melko paljon.
Juoni pääpiirteittäin:
The Maze Runner on tulevaisuuteen sijoittuva sci-fi romaani, jonka päähenkilönä on Thomas. Tarina alkaa kun Thomas herää pimeästä hissistä muistaen vain etunimensä. Hissin ovien avauduttua hän huomaa olevansa poikalauman ympäröimä. Thomas saa selville poikien elävän jättimäisen labyrintin keskustassa. Pojat kutsuvat paikkaa nimellä Glade, ja jokainen heistä on saapunut sinne tuolla samaisella hissillä, muisti pyyhittynä–juuri niin kuin Thomas.
Ryhmällä on jo vuosien ajan ollut tavoitteena selvittää tuo salaperäinen labyrintti ja löytää sen kautta tiensä kotiin. Labyrinttia tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta ratkaista ja pojat ovat alkaneet käydä epätoivoisiksi. Lisäksi yöllä, labyrintin ovien sulkeutuessa ja poikien jäädessä Gladelle eristyksiin, tulevat labyrintin pimeydestä esiin hirviöt, joiden kynsiin kukaan ei halua joutua. Kukaan ei ole selvinnyt hengissä yöstä labyrintissa.
Päivä Thomasin saapumisen jälkeen hissi ilmoittaa taas uudesta tulokkaasta, joka ei ole erikoista vain siksi, että tulokkaat ovat aina ennen tulleet kuukauden välein. Tällä kertaa hissistä löytyy tyttö, johon Thomas tuntee outoa tuttavuutta. Tytön saapumisen jälkeen ryhmän koko elämä mene ympäri, eikä kukaan ole turvassa. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Onnistuuko ryhmä selvittämään tien kotiin? Kuka tämä salaperäinen tyttö on? Entä kuka on tämän sairaan tekomaailman takana ja miksi nämä pojat on lähetetty sinne?
Ajatuksia ilman pahempia spoilereita:
Mielestäni kirjan idea oli mahtava ja erilainen muista vastaavan tyyppisistä kirjoista, enkä ole vastaavan tyyppistä juonta lukenut. Myös kirjan maailma oli luotu taitavasti. Lähes kaikki hahmot olivat hyviä, vaikka yllättävästi pidin vähiten itse Thomasista.
Thomasin hahmo oli mielestäni erittäin hämmentävä, sillä tämän persoonallisuus tuntui muuttuvan joka viides minuutti. Yhtenä hetkenä hän oli hukassa, hämmentynyt ja peloissaan ja toisena uhkarohkeana ja "sankarina". En oikein saanut kiinni hahmon todellisesta luonteesta.
Kirja oli kirjoitettu kolmannesta persoonasta, mikä oli ehdottomasti kirjailijan suurin virhe. Tarinaan oli todella vaikea samaistua ja asettaa itsensä Thomasin asemaan. Ensimmäisessä persoonassa kirja olisi ollut luontevampi ja päähenkilön ajauksiin olisi varmasti ollut helpompaa päästä.
Lisäksi olisin toivonut silloin tällöin pätkiä muiden hahmojen näkökulmasta. Tämä olisi tehnyt tekstistä mielenkiintoisempaa luettavaa ja olisimme tutustuneet paremmin muihinkin kirjan hahmoihin. Sen sijaan saimme nähdä asiat vain Thomasin näkökulmasta.
Kokonaisuudessaan kuitenkin pidin kirjasta, ja voisin lukea sen uudestaankin. Tällä hetkellä menossa on sarjan toinen kirja The Scorch Trials ja myöhemmin saatte kuulla mielipiteeni siitä.
Antaisin tälle kirjalle 3,5/5 tähteä.
Spoilaavia mielipiteitä!
Jos et ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, suosittelen, että ohitat tämän osion!
Ensinnäkin haluan puhua hieman lisää Thomasin hahmosta. Miten ärsyttävää itsensä toistaminen voi olla?! Ymmärrän toki, että alkuun on täysin tilanteeseen sopivaa, että Thomas hämmennyksissään kyselee kysymyksiä, koska ei tiedä mitä on tekeillä tai mitä hänelle on tapahtunut. Mutta siinä vaiheessa, kun ensin hän kysyy ensimmäiseltä henkilöltä ja tämä kieltäytyy vastaamasta (Thomas:" No one's telling me anything! I'm so confused!") . Sitten hän rientää seuraavalle henkilölle, joka myös kieltäytyy vastaamasta (Thomas taas: "No one's telling me anything! I'm so confused!") ja tämä toistuu aina uudelleen ja uudelleen ensimmäisten kuuden luvun aikana.
Kun tarinassa vihdoin päästiin eteenpäin ja ajattelin, että jes se ei enää toista itseään!, niin sitten sieltä pamahtaa "I wanna be a Runner" noin 15 kertaa ja lukijan turhautuminen alkaa taas. Sama tapahtuu kokoontumisessa (gathering), kun Thomas sanoo: "I'm sick of how you gyus are talking about me like I'm not here" ja kaksi sivua myöhemmin näemme lähes tismalleen saman repliikin. Eivätköhän kaikki ymmärtäneet asian jo ensimmäisellä maininnalla.
Seuraavaksi Gladerien oma slangi ( "shank", "Greenie", "shuckface" ym.) Mielestäni tämä oli hauska lisäys kirjaan, vaikka välillä sai vähän arvuutella, että mitähän tuo nyt tarkoittaakaan. Omaan päähänkin ne jäivät! Ehdottomasti positiivinen asia.
Pidin Teresan ja Thomasin välisestä telepatia-jutusta, mutta jäin kuitenkin vähän miettimään, että olisiko koko Teresa hahmon puuttuminen juurikaan vaikuttanut kirjan juonenkulkuun. Tuntui kuin tyttö olisi vain tullut taustalle herättämään vähän hämmennystä ja hengailemaan, muttei oikeastaan vaikuttanut mihinkään ratkaisevasti. Esimerkiksi labyrintin koodi olisi mielestäni voitu helposti selvittää ilman Teresaakin.
Kun Griever pistää Thomasia ja hän käy läpi "muuttumisen" (Changing), odotin kovasti, että pääsisimme mukaan hänen päänsä sisään ja saisimme todella tutustua hahmoon paremmin–päästä hänen syvimpiin ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Mutta lukija jätettiinkin kokonaan tämän ulkopuolelle! Olisin ehdottomasti halunnut "nahdä sen". Suorastaan tarvitsin ja janosin sitä! Mutta ei niin ei.
Rakastin sitä miten kirja loppui: Ensin saatiin tietty turvallisuuden tunne, että nyt kaikki on hyvin ja he ovat turvassa ja voivat aloittaa uuden elämän, mutta sitten epilogi kertookin meille ihan muuta. Tämä saa lukijan janoamaan seuraavaa kirjaa. Ainakin se sai minut.
Elokuva!
Kirjasta on siis tekeillä elokuva, jonka pitäisi tulla Suomessa teattereihin 19.10.2014. Olen TODELLA INNOSTUNUT elokuvasta, sillä en olisi voinut toivoa parempaa näyttelijäkaartia. Kuka ikinä onkaan roolituksien takana, palvon palvon palvon ja palvon. Se että Dylan O'Brien (Thomas), Thomas Brodie-Sangster (Newt), Will Poulter (Gally) ja Kaya Scoledario (Theresa) ovat samassa elokuvassa, on liikaa käsiteltävää mun aivoille.
Lisäksi elokuvan traileri on aivan mahtava ja grafiikka näyttää upealta, ja vaikka tiedänkin, että elokuvaan tullaan todennäköisesti muuttamaan jonkun verran asioita ( pieni spoileri: esim. telepatian uskon jäävän pois vaikean toteutuksen vuoksi), tiedän ja toivon, että siitä tulee hyvä.
Tässä vielä traileri niille, jotka sitä eivät ole vielä katsoneet tai niille, jotka eivät siihen koskaan kyllästy:
Olen jo pitkän aikaa seuraillut monia kirjablogeja ja roikkunut YouTubessa BookTubereiden lumoissa, joten mieleen tuli että "miksen mäkin". Videoihin ei rohkeus eikä panostus riitä, joten "helpomman" kautta siis. Hetken mielijohteestahan tätä nyt tehdään ja saa nähdä kuinka kauan innostus riittää, mutta hei, aina kannattaa kokeilla. Ehkä mä tykkäänkin tästä.
Tarkoituksena olisi siis kirjoitella vähän mielipiteitä ja ajatuksia lähinnä lukemistani kirjoista ja silloin tällöin katsomistani elokuvista ja tv-sarjoistakin. Omaan makuun on aina ollut lähinnä sci-fi–ja fantasiakirjallisuus ja sama pätee elokuviin ja sarjoihin. Silloin tällöin mukaan eksyy muutakin, sillä vaihteluhan tekee hyvää.
Koulun jälkeen mut löytää aina joko kirja kädessä tai sitten vaihtoehtoisesti ruudun äärestä, ja onkin usein tullut kuultua "hanki elämä" , mutta eihän se sitä ole ettei elämää omistaisi, vaan sitä, että valitsee haluavansa useita;)
Toivotaan nyt, että edes muutamaa kiinostaisi mun jupinat.