John Green – The Fault in Our Stars

kuvan lähde

Omaan tietoisuuteeni tämä kirja nousi hieman myöhässä. Olin YouTubessa trailereita katsomassa, kun tämän elokuvan traileri sitten osui silmään ja rupesin tarkemmin tutkimaan ja aika nopsaan löysi kirja sitten tiensä kirjahyllyyni. Itse luin kirjan englanniksi, mutta suomeksikin teos löytyy halukkaille.

Juoni pääpiirteittäin

The Fault in Our Stars (suom. Tähtiin kirjoitettu virhe) on tarina Hazelista, 16-vuotiaasta tytöstä, jonka keuhkot täyttyvät vedestä kilpirauhassyövän takia (etäpesäkkeet keuhkoissa). Tämän takia Hazel raahaa joka paikkaan mukanaan happitankkia, joka pumppaa hänen keuhkoihinsa tietyn määrän happea minuutissa. Hazelille on annettu arvioksi, että hänellä on 20% mahdollisuus elää vielä 5 vuotta , minkä takia tyttö on erittäin varovainen ihmissuhteidensa kanssa ja hänen on vaikea päästää muita lähelleen tai kiintyä toiseen ihmiseen–hän ei halua satuttaa ketään mahdollisella kuolemallaan.

Hazelin äidin ja lääkärin ollessa yhtä mieltä siitä, että tyttö on masentunut, he lähettävät hänet käymään syöpänuorten tukiryhmässä. Hazelista ryhmä on masentava. Kuitenkin eräässä ryhmän tapaamisessa Hazel tapaa pojan, Augustus Watersin, jonka oikea jalka on amputoitu osteosarkooman vuoksi. Hazelin ja Augustuksen välille kehittyy erityinen suhde.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirja kertoo rakkaudesta ja taistelusta syöpää vastaan.

Ajatuksia ilman pahempia spoilereita

En edes tiedä mistä aloittaa!

Kirja saa lukijan käymään läpi kaikki mahdolliset tunteet: suru, ilo, ärsyyntyminen, viha yms. Itse tuli itkettyä ja naurettua ja välillä vähän jopa huudettuakin. Lopussa oli pakko välillä keskeyttää lukeminenkin, kun ei kirjaimia enää nähnyt kyynelten lomasta.

Rakastin sitä kuinka pääsimme tutustumaan Hazeliin todella todella hyvin, ja väliilä tuntui kuin olisin itse ollut Hazelin asemassa. Se miten täysillä uppouduin kirjan maailmaan oli välillä jopa pelottavaa.

Kirjassa pohdittiin paljon (tai Hazel pohti) kaikkea elämään ja maailmaan liittyvää, super negatiivisesta positiiviseen ja se sai mutkin ajattelemaan yhtä sun toista.

Hahmot oli luotu hillittömän hyvin, vaikkei niitä montaa ollutkaan. Saimme tietää todella henkilökohtaisia ja ”kivuliaita” asioita sekä Hazelista että Augustuksesta. Myös sivuhenkilöille oli uhrattu ajatusta ja saimmekin erittäin värikkään hahmokaartin, josta nautin suunnattomasti.

Dashnerin suurimpana vahvuutena ovat selvästi dialogit ja tässä ne taas nähtiin. Kerrassaan upeaa työtä ja itkua saa taas pidätellä kaikin keinoin.

En kyllä keksi juuri mitään negatiivista. Teksti oli silloin tällöin hieman monimutkaista, mutta sen lisäksi ainoa miinus on se, että kun oli niin hiton sydäntäpirstovaa.

Antaisin 4.5/5 tähteä!

Spoilaavia mielipiteitä!

Tämän kohdan suosittelen hyppäämään yli jos et ole lukenut kyseistä teosta

Gusin hahmo oli ehdottomasti omia lemppariasioitani koko kirjassa. Metaforat, tupakat, joita hahmo ei polta, hieman kornit vitsit ja kaikki se huolehtiminen ja aito rakkaus Hazelia kohtaan oli vaan ylimaallista.

En osannut odottaa kirjan alussa, että Gus kuolisi, vaan kuten varmasti moni muukin, ajattelin kirjan päättyvän Hazelin kuolemaan. Pelkäsin jopa, että tarina päättyisi kuten kirjassa esitelty Hazelin suosikkiromaani, An Imperial Affliction: kesken lauseen. Onneksi saatiin kuitenkin loppuun asti kirjoitettu kirja.

Gusin kuolema sai mut kyllä aivan sekaisin. Täytyy sanoa, etten koskaan edes tiennyt voivani itkeä fiktionaalisen hahmon kuolemalle tuolla tavalla. Herranen aika sitä kontrolloimattomien kyynelten määrää.

Kirjassa oli monia hauskoja yksityiskohtia, kuten. Isaacin peli soikeille, jota ohjattiin äänen avulla ( Me: ”Touch the cave wall” Computer: You touch the cave wall. It is moist.” Isaac: ”Lick the cave wall.” Computer: ”I do not understand. Repeat?”). Nuo kohdat olivat aina mahtavia ja toi kyllä hymyn huulille.

Lisäksi hauskana yksityiskohtana oli Hazelin kaveki Kaitlyn, jota kuvailtii siistyneeksi 26-vuotiaaksi seurapiirirouvaksi 16-vuotiaan tytön vartalossa. Tällaiset asiat toivat pieniä naurun hetkiä lukukokemukseen.

Hazelin suhde An Imperial Affliction oli aivan ihana. Kirjan kautta hän ja Augustus tulivat vain läheisimmiksi, vaikka Hazel alkuun pelkäsikin antaa kirjan Gusin luettavaksi. Pidin myös siitä kuinka Hazel halusi itsepintaisesti tietää vastaukset kirjan jättämiin aukkoihin ja vaikka kyseisen kirjan kirjoittaja paljastuukin yksinäiseksi juopoksi, Hazel puolustaa kirjaa ja itseään siinä samalla. Peter Van Hauten sai kyllä mun turhautumisen välillä huippuunsa, mutta toisaalta koin ihan älytöntä empatiaa miestä kohtaan tämän kertoessa kuolleesta tyttärestään.

Pahimmin tunteet nousivat pintaan luvun 19 lopussa, kun Gus oli päässyt sairaalasta ja he menivät ulos juttelemaan. Keskustelussa oli mukana useita hahmoja. Dialogi oli hauskaa ja humoristista, mutta teki samalla kovin surulliseksi ja luvun viimeinen kohta, jossa Hazel toteaa ” Anyway, that was the last good day I had with Gus until the Last Good Day.” sai ainakin mut kyyneliin.

Elokuva!

Tästäkin mahtavasta kirjasta saadaan elokuva teattereihin heinäkuun puolella olettaisin. Näyttelijävalinnat osuneet taas nappiin ja täytyy kyllä sanoa, että itsestä tuntuu pahalta niiden puolesta, jotka mun kanssa joutuvat samaan teatterisaliin. Liika innostus tulee esiin hysteerisenä nauruna ja itkuna, joten rauhassa katsomisesta tuskin tulee mitään. Tässä vielä traileri niille, jotka eivät sitä ole nähneet: